Koneiden vallankumous.

Huomaan aika ajoin kuinka huumaavaa täysin kitkaton ajatuksenvaihto tekoälyn kanssa on. Tuosta keskustelusta puuttuu yksi olennainen elementti, joka tekee ihmisten välisistä keskuisteluista erityisiä. Sosiaalinen kitka, joka jättää tunnejäljen.

Ihmisten kesken keskustellessa meillä on aina jonkinlainen suhde keskustelukumppaniimme ja tämä muodostaa -suhteesta riippumatta- jonkinlaisen riskin. Sinulla on esimerkiksi mahdollisuus menettää keskustelukumppanin luottamus tai ehkä kannat huolta minkälaisen kuvan annat itsestäsi uudelle ihmiselle. Ehkä epäilet itse voiko toiseen luottaa ja se vaikuttaa siihen mitä sanot. Tämä tekoälyn kanssa puuttuu kokonaan ja on suorastaan addiktoivaa kuinka voit ilman minkäänlaista rajoitetta heittää mitä hullunkurisimpia ajatuksia ja käydä dialogia kielimallin kanssa. Voit tulla kyseenalaistetuksi, mutta et maksa tästä sosiaalista hintaa. Pallottelu on myös vastapuolen osalta täysin kritiikitöntä, ellet kritiikkiä erikseen vaadi. Kaiken tämän lisäksi se on aina saatavilla ja on todellakin väsymätön keskustelemaan aamuyön tunneille asti esimerkiksi siitä, kuinka suhteellisuusteoria ja kvanttieoria voitaisiin ehkä yhdistää ja selittää samalla molempia teorioita sinulle kuin viisivuotiaalle. Olen kaksosten isä ja jokunen yö tuli poikien vauvavuotena valvottua. Oli aikaa velloa abstraktioissa.

Toisaalta tekoälyn kitkattomuus voi olla myös suuri lahja. Se voi lisätä epävarman ihmisen itsevarmuutta, joka ei uskalla tuoda muuten ajatuksiaan ja näkemyksiään kuuluviin. Se voi kirkastaa omaa ajattelua ja toimia oikeasti hyvänä sparrailutyökaluna. Riskit tämän kauniin teknologian takana on kuitenkin äärimmäisen tärkeää muistaa.

Harry Potteria katsoneet tietävät Iseeviot-peilin, joka näyttää katsojalleen kaikki ne ihanteet mitä peiliin katsoja elämässään haluaa nähdä. Dumbledore varoittaa kuitenkin Harrya elokuvasarjan ensimmäisessä osassa (Viisasten kivi) viisaasti siitä, kuinka helposti ihminen voi unohtua tuon peilin ääreen ja tuhlata elämänsä peiliin tuijjottaen ja menettäen samalla käsityksensä siitä mikä on enää todellista.

Tekoäly on kuin tuo peili ja sen kanssa on helppo hukkua loputtomasti pyörittelemään omina pitämiään erinomaisia ajatuksiaan ja rakastua niihin.

Emme todennäköisesti näe koneiden vallankumousta niinkään populaarikulttuurin maalaamana brutaalina teurastuksena, jossa kaikkivoipa koneellinen superäly ottaa vallan ja tekee ihmisistä karjaansa.

Sen sijaan näemme ehkä hitaan salakavalasti etenevän liukuman kohti todellisuutta, jossa me ihmiset elämme illuusiossa, missä koemme olevamme vallassa, mutta samaan aikaan olemme ulkoistaneet kaiken -aina ajattelusta ja luovuudesta lähtien-konemielelle.

Juuri tämän skenaarion näen oikeasti huolestuttavana ja jo osittain tapahtuvana siirtymänä.

Algoritmit tietävät paremmin kuin me itse mitä haluamme ja syöttävät täsmälleen niitä sisältöjä meille. Samaan aikaan luulemme olevamme vallassa valinnoistamme ja ajattelustamme. Edellinen on raflaava ajatus, mutta on kiistaton tosiasia kuinka helposti manipuloitavissa olemme uusien jatkuvasti kehittyvien teknologioiden äärellä. Algoritmi muokkaa jo todella paljon sitä kuinka me asioista ajattelemme.

Luovumme kuin itsestään siitä, mikä meistä tekee ihmisen. Ulkoistamme ajattelun ja luovuuden koneille omasta mukavuudenhalustamme.

Lopulta ehkä huomaan, että mikään mitä teen ja ajattelen ei ole lähtöisin minusta vaan katson maailmaa tuon myrkyllisen, vääristävän peilin kautta ja olen kadottanut otteeni todellisuuteen.

Sanotaan, että tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla. Tekoälyn aikakaudella ajatuksen voisi muotoilla toisin:

Koneiden ei tarvitse ottaa meiltä valtaa. Riittää, että ne tekevät luopumisesta mukavaa.